Suomen Juutalaiset

18.5.2015

Suomalaisten historia

Historian opetus Suomessa perustuu edelleenkin ruotsalaisen miehittäjän kirjoittamaan historiaan.

http://www.sci.fi/~eiry/suomhist.html

17.5.2015

Suomen vaakuna

https://sites.google.com/site/suomenvaakuna/

16.5.2015

Suomen synty

Tämä sanoma on Israelin kuningaskunnalle eli kymmenelle kadonneelle heimolle

sekä Juudan kuningaskunnalle.  

pdf.jpg

Klikkaa PDF-kuvaketta. 
Jos tiedosto ei aukea, voit ladata tarvittavan ohjelman täältä.


16.5.2015

Impivaarasta pyramideille

“Vanha maailma”, mitä kaikkea sillä tarkoitetaankaan, on aina mielletty erilaisten
kulttuurien kohtaamisten kautta muodostuneeksi kokonaisuudeksi, sanoisin jopa toriksi,
jossa erilaisuudet ilmenevät yhtä aikaa ja rinnakkain. Löytöretkien ja “uuden ajan” alun
myötä Euroopasta alettiin puhua “Vanhana mantereena” suhteessa lähinnä Pohjois- ja
Etelä-Amerikan “Uudeksi maailmaksi” muotoutuvan käsitteen vastaparina.

pdf.jpg

Klikkaa PDF-kuvaketta. 
Jos tiedosto ei aukea, voit ladata tarvittavan ohjelman täältä.


Suomen historiaa

Luento Israel-illassa Myyrmäessä 31.1.2011, Leena Honkaluoma

Ruotsin vallan aikana (keskiajalta vuoteen 1809) Suomessa ei asunut vakinaisesti yhtään juutalaista, sillä kaikkien alamaisten tuli tunnustaa Lutherin oppia. Ruotsin juutalaissäännös vuodelta 1782 salli juutalaisten asuinpaikaksi vain kolme Ruotsin kaupunkia: Tukholman, Göteborgin ja Norrköpingin. Ruotsi halusi kuitenkin houkutella valtakuntaansa erityisesti Keski-Euroopan varakkaita juutalaisia säädöksellä, jonka mukaan juutalainen sai suojakirjeen, jos toi maahan vähintään 2000 riikintaaleria hopearahana. Se oikeutti juutalaisen harjoittamaan tukku- ja vähittäiskauppaa avomyymälöissä. Tukkukauppiaille annettiin myös lupa perustaa tehtaita.

Kun Suomi liitettiin 1809 Venäjän valtakuntaan, perustuslakeina jäivät voimaan vuoden 1772 hallitusmuoto sekä 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Niissä molemmissa säädettiin, että kaikkien kansalaisten tuli olla luterilaisia. Ohjesääntö kielsi siten juutalaisten asettumisen Suomeen, elleivät olleet kääntyneet kristinuskoon. Kristinuskoon kääntyneitä oli harvassa. Käännynnäisiin kuului mm. Sakari Topeliuksen isoäidin äiti. Aina valvonta ei kuitenkaan ollut kovin tarkkaa, joten muutamia juutalaisia pääsi 1800-luvun alussa muuttamaan Suomeen. Vuonna 1831 suomalaisviranomaiset ilmoittivat kenraalikuvernöörille, että Helsingissä asui 6, Turussa yksi ja Viipurissa 2 juutalaisperhettä.

Keisari Nikolai I:n aloitti raskaat sortotoimet Venäjällä, joiden tavoitteena oli juutalaisuuden tukahduttaminen. Juutalaiset joutuivat pitkään sotapalveluun. Asevelvollisuus määrättiin 12-25 vuotiaille alokkaille 25:n vuoden pituiseksi. Juutalaisseurakuntien tuli toimittaa asevelvollisuusikäiset armeijaan. Kun eräs juutalaisnuori kieltäytyi menemästä kutsuntoihin, sotilasviranomaiset rankaisivat häntä muuttamalla hänen nimensä ”Bespresvanniksi” (mieheksi, joka pakoili kutsuntoja). Tämän alokkaan pojanpojasta tuli myöhemmin Suomen Akatemian jäsen Sam Vanni.

Rykmenttien täydentämiseksi Venäjällä muodostettiin piirejä, joista käytettiin nimitystä kanton. Näissä toimi alaikäisille juutalaispojille tarkoitettuja kantonistikouluja, joiden tarkoituksena oli käännyttää heidät kristinuskoon. Suomessa tällainen koulu oli Helsingissä Kruunuhaan Kirkkokadulla. Sotapalveluspakko koski lähinnä köyhiä ja orpoja, joilla ei ollut varaa liittyä ammattikuntiin. Juutalaisille määrättiin myös erikoisveroja ja yleisiä kieltoja mm. poskiparran kasvattaminen kiellettiin 1853.

Suomessa rajoitukset ja sortotoimet olivat kuitenkin lievempiä kuin Venäjällä.

Tilapäisesti Suomessa asuneet juutalaiset olivat lähinnä Ruotsista saapuneita liikemiehiä tai yliopiston opettajia, kielimestareita. Vanhaa testamenttia luettiin teologisessa tiedekunnassa hepreaksi ja tarvittiin heprean taitoisia opettamaan.

Venäjältä oli Ruotsin vallan aikana saapunut juutalaisia rihkamakauppiaita ja majatalonpitäjiä. Peltiseppänä linnoitustöihin tullut juutalainen Jakob Weikaim asettui perheineen v. 1799 vakinaisesti Haminaan. Se oli mahdollista, sillä Hamina ei tuolloin kuulunut Ruotsin lainsäädännön alaisuuteen vaan niin sanotun Vanhan Suomen osana Venäjään. Weikaimista tuli Suomen juutalaisväestön kantaisä (Jacobsson, Jaaro, Kaspi, Veikkaset).

Haminaan muodostuikin vähitellen pieni juutalainen yhdyskunta. He olivat omasta aloitteestaan Suomeen muuttaneita vapaita yrittäjiä, kun taas muut maan juutalaiset olivat entisiä Venäjän armeijan sotilaita.

Keisari Aleksanteri II:n aikana juutalaisten asema helpottui. Vuonna 1858 asepalveluksesta kotiutetuille sotilaille annettiin erityisen erokirjan tai passin nojalla lupa asua Suomessa. Lupa koski myös vaimoja ja lapsia. Senaatin kirjeessä annettiin nimeltä mainituille juutalaisille ja heidän perheilleen oikeus jäädä toistaiseksi Suomeen ja asua heille osoitetuilla paikkakunnilla: Helsingissä, Turussa, Viipurissa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Sortavalassa, Suistamossa, Impilahdessa, Kuopiossa ja Vaasassa. Maaseudulle matkustaminen oli ankarasti kielletty, eikä markkinoille ollut asiaa.

Tsaarin armeijassa ammattinsa hankkineet juutalaiset räätälit, suutarit ja puusepät saivat aluksi tehdä töitä vain venäläisille sotilaille ja uskonveljilleen. Vuoden 1870 tienoilla, kun Viaporin (Suomen linna) juutalaisperheet karkotettiin mantereelle, Viaporin papin Henrik August Reinholmin mielestä Helsinki ”vilisi juutalaisia” – vaikka koko Suomessa heitä oli vain viitisensataa.

V. 1869 annettu asetus määritteli juutalaisten elatustavoiksi omatekoisten käsitöiden myynnin ja kaupungeissa he saivat kaupitella leipää, leivoksia, marjoja, hedelmiä, tupakkaa ja tulitikkuja. He saivat myös ostaa ja myydä käytettyjä, heidän itsensä korjaamia vaatteita sekä muuta käytettyä tavaraa. Myöhemmin he saivat harjoittaa myös pito- ja liinavaatteiden, asusteiden ja lyhyttavaran kauppaa.

Monet ammattia vailla olevat juutalaiset, entiset Venäjän armeijan sotilaat, ryhtyivätkin kauppiaiksi. Ensin he pitivät kauppaa kotonaan, mutta myöhemmin he siirtyivät kaupunkien rakennuttamiin puuhalleihin, joista sai vuokrata myymälöitä. Tällaisia rivipuoteja kutsuttiin juutalaisten asuttamissa kaupungeissa narinkoiksi. Sana tulee venäjänkielisestä ilmaisusta na rynke (torilla), joka kansan suussa ääntyi ”narinkka”.

Helsingissä narinkka oli aluksi Pohjoisrannassa, sitten nykyisellä Suomen Pankin tontilla ja myöhemmin Simonkentällä (nyk. Narinkka-tori). Turussa narinkka oli Aninkaistenkadun varrella.

1800-luvun lopulla levisi lähinnä kauppiaspiirien keskuudessa juutalaisvastaista mielialaa, kun huomattiin, että juutalaisten kauppoja oli levinnyt kaupungin hienoimmille kaduille. Niissä myytiin suomalaisten työläisten valmistamia vaatteita, mutta myös Pietarista hankittuja valmispukuja ja rihkamaa. Liikkeitä laajennettiin vähitellen ompelimoiksi, joissa valmistettiin muodikkaita asuja. Se oli valittajien mielestä laitonta ja vahingoksi kotimaisille ammatinharjoittajille.

Juutalaisille elämä Helsingissä merkitsi vain Venäjällä tai Puolassa sijainneen entisen kotikylän, shtetelen, siirtymistä vapaamielisempään Suomeen. Kaikki puhuivat jiddisiä, kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät kaiken toisistaan. Yhteisössä vallitsi muualla Euroopassa tunnetun eristetyn juutalaiskorttelin eli geton henki.

Sosiaalinen kanssakäyminen tapahtui vain juutalaisten kesken eikä tuttavapiiri juuri ulottunut yhteisön ulkopuolelle. Avioliitot syntyivät lasten ja lastenlasten välillä, mistä vähitellen seurasi, että suuret suvut, kuten esim. Nemeschanskyt, Waprinskyt, Hirschovitsit, Salutskijt, Katzit, Weintraubit, Jankeloffit, Seligsonit ja Mattsoffit, risteytyivät keskenään ja muodostivat sukulaisverkoston.

Jiddisiä ja venäjää puhuvat kauppiaat osasivat huonosti suomea ja ruotsia, ja siitä syntyi usein väärinkäsityksiä asiakkaiden kanssa. Kielivaikeudet johtivat toisinaan kiivaaseen sanaharkkaan, jopa käsirysyyn. Mutta harvoin paikalle tarvittiin virkavaltaa. Kauppiaat varoivat aiheuttamasta järjestyshäiriöitä ja harmia, sillä he pelkäsivät karkotusta takaisin Venäjälle.

Juutalaiset olivat myös virkavallan tarkassa valvonnassa. Pysyviä asumisoikeuksia ei myönnetty, vaan oleskeluluvat oli uusittava neljännesvuosittain, joskus useimminkin.

Narinkkakauppiaiden toimeentulo oli vaatimatonta. He kuuluivat Helsingin köyhälistöön. Yleismaailmallinen käsitys, että juutalaiset olivat kaikkialla varakkaita ja hyvin menestyviä rahavallan edustajia, sopi Keski-Euroopan juutalaisiin vanhoihin kauppiassukuihin, mutta ei Suomen suurruhtinaskuntaan asettuneisiin entisiin tsaarin sotilaisiin. Useimmat heistä elivät köyhyydessä ja leipä oli kapea, eikä heidän keskuudessaan ollut suuria elintasoeroja.

Heidät liitti yhteen yhteinen kohtalo, yhteiset muistot sekä yhteinen pyrkimys elää ja pysyä juutalaisina. (Tätä kuvaa esim. Sholem Aleichemin tarina maitokuskista Tevje, der milchikerin (”rikas mies jos oisin, kaiken päivää laiskottelisin…”, tästä tehty Viulun soittaja katolla -elokuva).

Juutalaisille oli historiansa aikana kehittynyt tarve auttaa toisiaan. Pieni ja köyhä yhteisö piti keräysvaroilla huolta varattomista ja sairaista jäsenistään. Näin syntyivät hautausyhdistyksen jälkeen juutalainen sairausapuyhdistys 1874, naisyhdistys 1896 sekä avustus- ja lainkassa 1903. Varoja löytyi Helsingissä myös rukoushuoneiden vuokraamiseen, rabbin, teurastajan ja opettajan palkkaamiseen sekä myöhemmin oman synagogarakennuksen rakentamiseen.

Aleksanteri II aikana mm. sensuuria lievennettiin ja suomenkieli sai virkakielen aseman. Valtiopäivät kokoontuivat v. 1863 ensimmäisen kerran Venäjän vallan aikana. Samalla hyväksyttiin lakiesitys, jonka mukaan juutalaisille myönnettiin oikeus päästä erinäisiin valtion virkoihin, kuten opettajiksi käsityö- ja taidekouluihin sekä valtion palkkaamiin lääkärintoimiin. Liberaali poliitikko Leo Mechelin esitti vuoden 1872 valtiopäivillä porvarissäädyssä anomuksen, että juutalaisia koskevat poikkeussäännökset Suomessa kumottaisiin ja heille myönnettäisiin kansalaisoikeudet. Juutalaisia oli silloin Suomessa 460. Esitys hylättiin muiden säätyjen vastustaessa, mutta tämä käynnisti vuosikymmeniä jatkuneen joskus jopa kiihkeän keskustelun asiasta.

V. 1881 Aleksanteri II murhattiin ja Venäjällä puhkesi silmitön juutalaisviha, sillä väitettiin, että salamurharyhmään olisi kuulunut myös juutalaisia. Pogromien kohteeksi joutui satoja juutalaisia asutuskeskuksia. Pogromiaalto kesti aina 1. maailmansotaan 1914 saakka. Myös valtion toimesta juutalaisiin kohdistui antisemiittisiä vainoja. Kymmenien tuhansien juutalaisten kodit oli tuhottu ja tuhansia surmattu. Tämä muodostui käännekohdaksi maailman juutalaisten historiassa. Parin vuosikymmenen aikana muutti 2,5 miljoonaa juutalaista lähinnä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja osa Palestiinaan. Suomen rajat pysyivät lähes suljettuina Venäjän pakolaisilta.

Seuraavan kerran juutalaisten asia tuli esille valtiopäivillä v. 1885. Juutalaiset laativat säädyille vetoomuksen asemastaan Suomessa, mutta kauppiaspiirit vastustivat ja myös papisto ja talonpoikaissäädyt olivat vastaan. Pappissäädyn sisällä oli monia pappeja, jotka näkivät juutalaiset Jeesuksen tappajana ja uskottiin valheellisiin propagandaväitteisiin juutalaisten pahuudesta, viekkaudesta ja pyrkimyksestä maailmanherruuteen.  Muualla Euroopassa juutalaisten vapautuminen oli jo täydessä käynnissä, mm. Englannissa oli juutalainen Benjamin Disraeli pääministerinä. Suomessa jatkui syrjintä, jollaista Euroopassa harjoittivat vain Romania ja Venäjä.

Suomessa ryhdyttiin kiristämään juutalaisia koskevia määräyksiä ja ensimmäiset karkotusmääräykset annettiin Helsingin juutalaisille. Lopulta karkotettavia oli 55 perhettä, yhteensä 200 henkilöä, joiden oli vuoden sisällä poistuttava maasta. Turusta karkotusmääräyksen saivat 12 perhettä, Hämeestä yhdeksän ja Viipurista 34. Heille annettiin ukaasi, että jos eivät vapaaehtoisesti kuukauden kuluessa lähde maasta, heidät kuljetettaisiin rajan yli kruununkyydillä. Karkotukset jouduttiin lopulta keskeyttämään ulkomaiden kiivaiden vastalauseiden vuoksi. Juutalaisille tuli kuitenkin selväksi, että Suomi halusi päästä heistä eroon. Karkotusten sekä oma-aloitteisen poismuuton seurauksena juutalaisten lukumäärä putosi 1800-luvun lopulla yli tuhannesta noin 700:aan henkeen. Monet muuttivat Amerikkaan, toiset Pietarin ja Odessan kautta Palestiinaan.

Säätypohjainen valtiopäiväedustus päättyi ja v. 1907 kokoontui uusi yksikamarinen eduskunta.  Nyt sosialidemokraatit ottivat juutalaiskysymyksen esille ja jättivät anomuksen, jossa vaadittiin kaikille Suomessa syntyneille juutalaisille kansalaisoikeuksia. Aloitetta ei kuitenkaan ehditty käsitellä, vaan asia juuttui eduskunnan byrokratiaan. Juutalaisia oli tuolloin Suomessa 1100. Vuonna 1909 eduskunta oli valmis hyväksymään juutalaiset Suomen kansalaisiksi, mutta tarvittiin myös Venäjän hyväksyntä asialle ja sitä ei saatu. Vasta joulukuussa 1917 lopullinen läpimurto tapahtui eduskunnassa, kun se hyväksyi äänin 163-6 lakiehdotuksen juutalaisten kansalaisoikeuksista. Suomen itsenäistyminen vaikutti varmastikin asiassa. Laki astui voimaan tammikuun 12. pvä 1918. Suomi oli Euroopassa toiseksi viimeinen, joka poisti juutalaisasukkailtaan erityisrajoitukset. Kansalaisoikeudet oli annettu juutalaisille Ranskassa jo 1791, Tanskassa 1814 ja Ruotsissa 1870.

Kansalaisoikeus myönnettiin hakemuksesta ja ensimmäisenä sen sai uuden lain nojalla syyskuussa 1918 kauppias Moses Kotschak. Samalla valtioneuvosto myös laillisti talvella 1918-1919 kolmen juutalaisen seurakunnan aseman: Helsingin, Turun ja Viipurin juutalaisseurakunnat merkittiin Suomen uskonnollisten yhteisöjen rekisteriin.

Juutalaisiin kohdistuva vaino ei kuitenkaan helpottanut ja vuoden 1918 kansalaissodan muiden veritekojen ohessa punaisten oli tarkoitus panna toimeen Viipurissa asuvien juutalaisten joukkotuho. Se ei toteutunut, mutta tihutöitä tehtiin. Myös viranomaiset ahdistelivat yhteisöä, jossa jo kolme neljästä oli syntynyt Suomessa. Mutta kansalaisuuden sai edelleen vain anomuksesta.  

Suomen olojen alettua vakiintua 1918 jälkeen, myös juutalaisten elämä alkoi järjestyä ja parantua. Kulttuurielämä monipuolistui samoin kuin ammattien kirjo laajeni. Narinkkakauppaa ei enää tarvittu joten viranomaiset lakkauttivat sen v. 1931.

Narinkkakauppiaiden jälkeläisiltä meni vielä vuosikymmeniä ennen kuin he oppivat, että menestyäkseen liikemaailmassa yritys tarvitsi yksinkertaisen tilintarkastajan, kaksinkertaisen kirjanpidon ja kolminkertaiset vakuutukset!  Myös oppineisuutta arvostettiin ja ensimmäisenä Suomessa syntyneistä juutalaisista pääsi suomalaiseen yliopistoon Isak Pergament. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi v. 1911.

Uudet ammatit vaikuttivat myös uusia sukunimiä ja tyypilliset juutalaiset ja venäläiset nimet saivat uuden muodon, esim. Orscholick muuttui Orvomaaksi, Salutskij Seelaksi, Jankeloff Jaariksi ja Waprinsky Wardiksi.

Juutalaiset seurustelivat edelleen vain keskenään, olivat pääasiassa toistensa palveluksessa ja lapsilla oli vain juutalaisia leikkitovereita. Tämä asetelma säilyi aina 1930- luvulle saakka. Vähitellen juutalaisyhteisö avautui valtaväestön suuntaan. Moni otti etäisyyttä juutalaisen seurakunnan ahdistavaksi koettuun ilmapiiriin, jopa niin, että otti itselleen ei-juutalaisen aviopuolison. Ääritapauksissa joku kääntyi jopa kristinuskoon. Ortodoksijuutalaisessa kodissa lapsen avioituminen ei-juutalaisen kanssa merkitsi samaa kuin kuolema. Sitä surtiin kuten poismennyttä; pukeuduttiin suruvaatteisiin, luettiin rukous synagogassa kuolleelle sielulle, ja tällainen lapsi suljettiin perheen ulkopuolelle. Häntä ei kerta kaikkiaan enää ollut.

Vaikka perhe olisikin myöhemmin hyväksynyt tällaisen seka-avioliiton, niin seurakunta ei sitä tehnyt. Vasta 1960-luvulla tämä määräys saatiin peruutettua, kun seurakunta kääntyi Israelista löytyneen maan tuleva päärabbi Ovadia Josefin puoleen. Hänen arvovaltansa riitti peruuttamaan säädöksen.

Toinen maailmansota ja Hitlerin juutalaisvainot koskettivat myös Suomen juutalaisia. Suomen omia juutalaiskansalaisia ei luovutettu saksalaisille, vaikka eräässä vaiheessa tämäkin uhka oli melkoinen. Juutalaiset puolustivat suomalaisten kanssa yhdessä isänmaatamme sekä talvi- että jatkosodassa. Suomi oli jatkosodan aikana sopimuksessa Saksan kanssa ja saksalaisia sotilaita oli myös rintamalla, niin siitä huolimatta juutalaiset saivat pitää jopa omaa rukoustelttaa, synagogaa, Syvärillä ilman että saksalaiset olisivat siihen puuttuneet. Juutalaisten osallistuminen tällä tavalla taisteluihin Suomessa, herätti muualla suurta ihmetystä ja kummastusta. Talvisodassa kaatui 15 juutalaissotilasta ja vastaavasti jatkosodassa 8. Sodan jälkeen pidetyssä kaatuneitten muistotilaisuudessa juutalaisten synagogassa Helsingissä oli marsalkka Mannerheim mukana. Hän nautti suurta arvostusta ja kunnioitusta, sillä katsottiin, että hänen lausunnoillaan oli ollut ratkaiseva merkitys siihen, että Suomen juutalaiset säästyivät vainolta.

Vaikka Suomen juutalaisia ei luovutettu, niin juutalaispakolaisiin suhtauduttiin hyvin töykeästi. Vain vähän heitä pääsi Suomeen ja suurin osa siirtyi heti kun se oli mahdollista joko Ruotsiin tai Amerikkaan. Virallisesti juutalaispakolaisista luovutettiin Saksaan Viron kautta 8 henkilöä. Vain yksi näistä jäi eloon, muut tapettiin Auschwitzissa. Mutta myöhemmät historian tutkimukset osoittavat, että juutalaisia oli myös sotavankien joukossa, joita vaihdettiin Saksan ja Neuvostoliiton kanssa.

Tänä päivän Suomen juutalaiset ovat monella tapaa edustettuina suomalaisessa yhteiskunnassa. Eduskunnassa on juutalainen kansanedustaja, heitä on tiede- ja kulttuurin piirissä sekä monissa arvostetuissa ammateissa. On solmittu seka-avioliittoja ja maallistuminen yksityiselämässä on voimakasta. Siitä huolimatta useimmat kuitenkin haluavat pitäytyä perinteisessä seurakuntatoiminnassa ja traditiossa kiinni. Vuoden 2009 tiedon mukaan Helsingin seurakuntaan kuului 1188 jäsentä ja Turun 119. Lisäksi seurakuntiin kuuluu n. 400 ulkomailla asuvaa henkilöä. Tämän lisäksi eri puolella Suomea asuu toista sataa israelilaista, mutta heistä vain osa pitää yhteyttä juutalaiseen seurakuntaan.

Suomen juutalaisilla oli ensimmäinen synagoga 1800-luvun loppupuolella Helsingissä Siltasaarenkadulla vuokrahuvilassa. Vuonna 1906 valmistui Malminkadulle uusi synagoga, joka palvelee edelleen käytössä. Sen yhteyteen on 1961 valmistunut seurakuntakeskus, jossa toimii mm. päiväkoti, peruskoulua vastaava yksityinen Juutalainen koulu sekä seurakunnan kanslia. Hoivapalvelukeskus Tilkassa on nykyään seurakunnan iäkkäämmille tarkoitettu Hoivakoti Sara. Myös kosher-elintarvikeliike sijaitsee seurakuntakeskuksen vieressä.

Joka kolmas vuosi valitaan 32 jäseninen seurakuntavaltuusto, joka valitsee mm. rabbiinin.

Useimmat historiantutkijat ja muut erityisasiantuntijat Suomessa ovat päätyneet siihen, että koska Suomen juutalaisten määrä pysyi erityislainsäädännöllisin toimin melko pienenä koko 1800-  ja 1900-luvun alun ajan, enemmistö suomalaisista ei erottanut heitä muista suomalaisista eikä nähnyt mitään ongelmaa heidän elämisekseen Suomessa.

Lähteet:

Elina Sana(Suominen): Kuoleman laiva s/s Hohenhörn, WSOY 1979/2004

Rony Smolar: Setä Stiller, Valpon ja Gestapon välissä, Tammi, 2003